keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Tiedettä tanhuten?

 Tampereen yliopiston taannoisen hallinnonuudistuksen myötä oppiaine nimeltään etnomusikologia katosi sinne samaan olemattomuuden syöveriin, minne menivät myös yliopiston kaikki tiedekunnat ja laitokset. Nyt oppiaineen nimi on musiikintutkimus, ja se on osa sosiaalitieteiden koulutusohjelmaa Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä.

Tässä uudessa tilanteessa ollaan jälleen vanhojen kysymysten äärellä: kuinka taiteen- ja kulttuurintutkimus sopii sosiaalitieteisiin? Pitääkö yhteiskunta-, kulttuuri- ja humanististen tieteiden välille tehdä sellainen aukko, että kaikista näistä tieteenaloista ammentava tutkimussuuntaus sinne mahtuisi? Minun mielestäni musiikintutkimus sopii erimerkiksi näihin sosiaalitieteisiin oikein erinomaisesti, mutta voihan sen lähtökohtia olla myös hankalaa ymmärtää. Musiikintutkimus, siis entinen etnomusikologia, on ollut ainakin Tampereen yliopistolla pitkään jonkinlainen kummajainen – ei oikein taiteentutkimusta, ei oikein humanistista tiedettä, ei oikein perinteentutkimusta, muttei silti ihan yhteiskuntatieteellistä tutkimustakaan, vaan kaikkia näitä ja niiden välimaastoa. Lisäksi se, että ollaan tekemisissä SOITTELUN kanssa tuntuu herättävän vielä nykyäänkin intohimoja. Kuinka ihmeessä YLIOPISTOSSA voi oikein SOITTAA tai LAULAA, puhumattakaan TANSSIMISESTA, mitä tiedettä se sellainen on?

Musiikki (ja tanssi) on musiikintutkijalle montaa asiaa. Musiikin ymmärtäminen osana kulttuuria ja jokaista yhteiskunnan osa-aluetta antaa mahdollisuuden pureutua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, politiikkaan, identiteetin rakentamisprosesseihin, symboleihin, valtapositioihin, erottautumisen politiikkaan, yhteisöllisyyteen, syrjäytymiseen ja niin edelleen. Musiikki voi toimia radikalismin välineenä, puhtaana viihteenä, kidutuskeinona, elitistisenä taidemuotona, työn rytmittäjänä, lasten nukahtamisen avittajana. Musiikki ja musiikin tekeminen on meille musiikintutkijoille esimerkiksi:

1) Konkreettista aineistoa, jonka tunteminen on tärkeää ja jonka ymmärtää paremmin (tai jopa ainoastaan) itse tekemisen ja opettelun (soittamisen ja tanssimisen) kautta. Mitä olisi musiikin kuvailu samalla tavalla sanallisesti kuin 1800-luvun kirjallisissa tanssikuvauksissa: ”tyttö vipertää miehen ympärillä” *. Mitä se vipertäminen on? Tuntemalla ajan tanssikulttuuria ja omakohtaisen tanssintuntemuksen kautta tällainenkin terminologia voi avautua liikesarjoiksi. Musiikissa meillä on monessa tapauksessa yhteisesti sovitut muistiinmerkitsemissäännöt eli nuotit (onneksi), mutta mitä ne nuotit kertovat itse musiikista? Ei nuotissa voi kertoa kaikkea mitä sävellykseen tai musiikkikulttuuriin kuuluu. Kappaleen hallinta vaatii tyylintuntemusta, instrumentin hallintaa, genretietoisuutta, sävel- ja rytmitajua, harmoniatajua. Tämän lisäksi esityskonteksti, dynamiikka ja metriikka ovat tärkeitä.. listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

2) Metodi. Tapa kerätä aineistoa, tapa tutkia ja analysoida aineistoa ja päästä käsiksi sen syvärakenteisiin, soivan pinnan alle, tyyleihin, maneereihin, merkityksiin. Miten tämän toteuttaisi ilman soitto- ja laulutaitoa tai vähintäänkin syvempää ymmärrystä musiikin tuottamisen logiikasta?

3) Tieteen ja taiteen yhdistävä elementti. Tutkivat muusikot tai musisoivat tutkijat ovat monesti päteviä kahdella rintamalla, sekä tieteen että taiteen kentällä.

4) Interventio, tapa päästä suoraan yhteisön sisälle, tapa osoittaa arvostusta kulttuuria, yhteisöä tai tutkimusaihetta kohtaan.

Listaa voisi (ja saa) jatkaa. Ei, me musiikintutkijat ei pelkästään tanhuta (vaikka tehdään kyllä sitäkin tarvittaessa). Me opiskelemme konkreettisen tutkimusmetodin, joka on paljon, paljon muutakin. Ja käytämme sen opiskeluun lähes koko elämämme.

* Kiitos Petri Hoppu luennosta Musiikki, kulttuuri ja yhteiskunta -luentosarjassa 25.9.2012

tiistai 11. syyskuuta 2012

Outoa musiikkia

 Kuuntelin Digeliuksesta vastikään ostamaani levyä, joka sisälsi keskivietnamilaista musiikkia (Musidisc MU209). Kun oltiin edetty A-puolen viimeiseen kappaleeseen, Thua Thienin ja Quang Trin provinssien kehtolauluihin, 5,5-vuotias poikani kommentoi seuraavasti:

-       Isi, onko tämä sun mielestä hyvää musiikkia?
-       No minkälaista tämä sun mielestä on, tykkäätkö?, vastasin tietenkin vastakysymyksellä.
-       No on tämä mun mielestä kyllä aika tosi outoa.

Missä vaiheessa lapsi alkaa pitämään jotain tuttuna ja jotain outona? Voin vakuuttaa, että tämä nimenomainen lapsi on kuullut sikiöajasta lähtien todella monenkirjavaa musiikkia – paljon myös sellaista, jota harva naapuruston asukas musiikiksi edes nimittäisikään. Ja tämä jatkuu kotona edelleen. Miksi joku tietty laulutyyli tai instrumentti kuulostaa yhtäkkiä "tosi oudolta"? Voi tietenkin olla, ettei ole tuota nimenomaista vietnamilaista tyyliä ennen tullut tässä huushollissa kuunneltua, myönnän. On silti häkellyttävää, että vierauden kokemus on niin voimakas niin nuorena. Kuinka omaksumme esteettiset käsityksemme, ja keneltä?

Onko ideoita? Johtuisiko vierauden tuntu tässä tapauksessa vaikka siitä, että suurin osa kuulemastamme musiikista on tasavireistä ja harmonista, säestettyä, kompressoitua, säkeistörakenteista? Vai jostain aivan muusta?