Tampereen yliopiston taannoisen hallinnonuudistuksen myötä oppiaine nimeltään etnomusikologia katosi sinne
samaan olemattomuuden syöveriin, minne menivät myös yliopiston kaikki
tiedekunnat ja laitokset. Nyt oppiaineen nimi on musiikintutkimus, ja se on osa
sosiaalitieteiden koulutusohjelmaa Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä.
Tässä uudessa tilanteessa ollaan jälleen
vanhojen kysymysten äärellä: kuinka taiteen- ja kulttuurintutkimus sopii
sosiaalitieteisiin? Pitääkö yhteiskunta-, kulttuuri- ja humanististen tieteiden
välille tehdä sellainen aukko, että kaikista näistä tieteenaloista ammentava
tutkimussuuntaus sinne mahtuisi? Minun mielestäni musiikintutkimus sopii
erimerkiksi näihin sosiaalitieteisiin oikein erinomaisesti, mutta voihan sen
lähtökohtia olla myös hankalaa ymmärtää. Musiikintutkimus, siis entinen
etnomusikologia, on ollut ainakin Tampereen yliopistolla pitkään jonkinlainen
kummajainen – ei oikein taiteentutkimusta, ei oikein humanistista tiedettä, ei
oikein perinteentutkimusta, muttei silti ihan yhteiskuntatieteellistä
tutkimustakaan, vaan kaikkia näitä ja niiden välimaastoa. Lisäksi se, että
ollaan tekemisissä SOITTELUN kanssa tuntuu herättävän vielä nykyäänkin
intohimoja. Kuinka ihmeessä YLIOPISTOSSA voi oikein SOITTAA tai LAULAA, puhumattakaan
TANSSIMISESTA, mitä tiedettä se sellainen on?
Musiikki (ja tanssi) on musiikintutkijalle
montaa asiaa. Musiikin ymmärtäminen osana kulttuuria ja jokaista yhteiskunnan
osa-aluetta antaa mahdollisuuden pureutua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, politiikkaan,
identiteetin rakentamisprosesseihin, symboleihin, valtapositioihin,
erottautumisen politiikkaan, yhteisöllisyyteen, syrjäytymiseen ja niin
edelleen. Musiikki voi toimia radikalismin välineenä, puhtaana viihteenä,
kidutuskeinona, elitistisenä taidemuotona, työn rytmittäjänä, lasten
nukahtamisen avittajana. Musiikki ja musiikin tekeminen on meille musiikintutkijoille
esimerkiksi:
1) Konkreettista aineistoa, jonka tunteminen
on tärkeää ja jonka ymmärtää paremmin (tai jopa ainoastaan) itse tekemisen ja
opettelun (soittamisen ja tanssimisen) kautta. Mitä olisi musiikin kuvailu
samalla tavalla sanallisesti kuin 1800-luvun kirjallisissa tanssikuvauksissa:
”tyttö vipertää miehen ympärillä” *. Mitä se vipertäminen on? Tuntemalla ajan
tanssikulttuuria ja omakohtaisen tanssintuntemuksen kautta tällainenkin
terminologia voi avautua liikesarjoiksi. Musiikissa meillä on monessa
tapauksessa yhteisesti sovitut muistiinmerkitsemissäännöt eli nuotit (onneksi),
mutta mitä ne nuotit kertovat itse musiikista? Ei nuotissa voi kertoa kaikkea
mitä sävellykseen tai musiikkikulttuuriin kuuluu. Kappaleen hallinta vaatii
tyylintuntemusta, instrumentin hallintaa, genretietoisuutta, sävel- ja
rytmitajua, harmoniatajua. Tämän lisäksi esityskonteksti, dynamiikka ja
metriikka ovat tärkeitä.. listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
2) Metodi. Tapa kerätä aineistoa, tapa tutkia
ja analysoida aineistoa ja päästä käsiksi sen syvärakenteisiin, soivan pinnan
alle, tyyleihin, maneereihin, merkityksiin. Miten tämän toteuttaisi ilman
soitto- ja laulutaitoa tai vähintäänkin syvempää ymmärrystä musiikin
tuottamisen logiikasta?
3) Tieteen ja taiteen yhdistävä elementti.
Tutkivat muusikot tai musisoivat tutkijat ovat monesti päteviä kahdella
rintamalla, sekä tieteen että taiteen kentällä.
4) Interventio, tapa päästä suoraan yhteisön
sisälle, tapa osoittaa arvostusta kulttuuria, yhteisöä tai tutkimusaihetta
kohtaan.
Listaa voisi (ja saa) jatkaa. Ei, me
musiikintutkijat ei pelkästään tanhuta (vaikka tehdään kyllä sitäkin
tarvittaessa). Me opiskelemme konkreettisen tutkimusmetodin, joka on paljon,
paljon muutakin. Ja käytämme sen opiskeluun lähes koko elämämme.
* Kiitos Petri Hoppu luennosta Musiikki,
kulttuuri ja yhteiskunta -luentosarjassa 25.9.2012