Törmäsin Facebookissa linkkiin, joka vei erästä tutkimusta esittelevään artikkeliin Guardianin sivuilla: http://www.theguardian.com/technology/2013/nov/25/pop-music-louder-less-acoustic . The Echo Nest -musiikkiteknologiafirman tekemässä määrällisessä tutkimuksessa tuntui olevan aika monta asiaa pielessä, mitä ei Guardianin toimittajakaan tuonut esille muutamaa sivuhuomautusta lukuunottamatta. Paras kommentoida sitä hieman, olkoonkin että tutkimuksen ja artikkelin tarkoitus lienee lähinnä viihdytys.
Suurin ongelma on tulosten yleistettävyys. Tutkimuksessa oli vertailtu 5000 suosituinta (tai "hotttest" kolmella t:llä, niin kuin Echo Nest asian ilmaisee) kappaletta vuodesta 1950 vuoteen 2013, minkä perusteella oli tehty yleisesti musiikkia koskevia päätelmiä ("musiikki on tullut vähemmän akustiseksi" jne.) - tai niin ne ainakin Guardianin sivuilla esitettiin. Artikkelin otsikko "Pop music is louder, less acoustic and more energetic than in the 1950s" jo pelkästään viestii hyvin varmaa tietoa. Musiikkia julkaistaan englanninkielisillä markkinoilla vähintään satoja tuhansia kappeleita vuosittain (Echo Nestin tietokannassakin on 36 miljoonaa kappaletta). Tällaisen aineiston perusteella ei voi väittää oikeastaan mitään yleisesti musiikista, voi korkeintaan miettiä, miten suosituin äänitemusiikki on muuttunut. Tämäkään ei oikeastaan kerro mitään, sillä pitäisi otta huomioon, että 5000 suosituinta kappaletta vuonna 1950 on eri asia kuin 5000 suosituinta kappaletta vuonna 2013, sillä musiikin tarjonta ja levitys/viestintäkanavat ovat laajentuneet huomattavasti vuodesta 1950. Pitäisi myös tietää kuinka suurta osaa yleisöä tuo 5000 suosituinta kappaletta koskee: kuinka monta % yleisöstä kuuntelee vuonna y vain 5000 suosituinta äänitemusiikkikappaletta? Itse epäilen, että jo vuonna 1950 5000 suosituinta kappaletta eivät ole tyydyttäneet kovin suurta osaa yleisöstä, puhumuttakaan siitä kuinka hajautunutta pelkän äänitemusiikin kuuntelu on vuonna 2013. Sen osan yleisöstä, joiden musiikkimausta 5000 suosituinta kertoo jotain, täytyy olla melko pieni. Vaikka olettettaisiin, että aineisto kertoisi edes jotain yleisesti musiikin muutoksesta, vilisee tutkimus virheitä.
Musiikin iloisuutta koskeva tieto vaikutta huonolta vitsiltä, sillä se perustuu "asiantuntijoiden" mielipidettä matkivan algoritmin päätelmiin siitä, mikä raita on iloinen ja mikä surullinen. Iloisuuden ja surullisuuden osalta ollaan hyvin subjektiivisella maaperällä. Myös yhden ihmisen mielipide kappaleen surullisuudesta voi muuttua monta kertaa tämän elämän tai jopa kappaleen aikana. Eri ihmisten käsitykset surullisuudesta ovat myös varmasti hyvin erilaisia. Eli käppyrä ei kerro mistään mitään. Musiikin mekaanisuuden osalta voi todeta saman suuntaista: ehkä algoritmien mukaan musiikki on tullut mekaanisemmaksi, mutta subjektiivinen, sopeutuva ja "virheitä" suodattava ihmiskorva voi kuulla epämekaanisen musiikin mekaanisena ja vice versa.
Entä akustisuus/sähköisyys: Tietysti on aika itsestään selvää musiikki on tullut sähköisemmäksi viimeisen 60 vuoden aikana, kun sähköisiä soittimia on keksitty ja ne ovat yleistyneet. Toisaalta sähköisen ja akustisen soittimen ero ei ole itsestään selvä, mitä tutkimuksessa ei lainkaan tuoda esiin. Onko mikitetty akustinen kitara sähköinen soitin? Entäs theremin? Entä syntikka, digitaalinen sellainen, joka voi soittaa samplattua akustista instrumenttia? Sama pätee myös sample-musiikkiin, joka on hyvin yleistä etenkin viime vuosikymmenillä. Ihmiskorva ei myöskään välttämättä huomaa eroa esimerkiksi akustisen ja sähköisesti tuotetun taputuksen välillä
Musiikin orgaanisuutta koskeva tulos toistaa paitsi mekaanisuuden ja akustisuuden problematiikan myös ideologian, jonka mukaan sähköisillä soittimilla ei voisi tuottaa orgaanista tai epämekaanista musiikkia.
Musiikin äänenvoimakkutta käsittelvä tulos kertoo vain aineisto kappaleiden masteroinnin äänenvoimakkuudesta, ei siitä, millä äänen voimakkuudella kyseisiä kappaleita on soitettu oikeasti soittimilla (luulen, että 1970-luvulla on tehty tässä maailmanennätykset). Pitäisi myös ottaa huomioon mm., että äänentoiston taajuusspektrit ovat muuttuneet paljon 50-luvusta, ja musiikki on masteroitu oman aikansa laitteille, eli aineisto ei ole yksinkertaisesti vertailukelpoista.
Musiikin nopeus on myös subjektiivinen ja suhteellinen eli historiallinen tekijä, musiikin nopeuden kokemus vaihtelee jatkuvasti, minkä kaikki muusikot tietävät. Energisyys taas on niin monitulkintainen käsite, että siitä ei pitäisi esittää mitään päätelmiä, etenkin kun osa sen tekijöistä tutkimuksessa perustuu edellisiin kummallisiin tuloksiin. Vaikka tutkimuksessa esitetään, että musiikin tanssittavuus ei ole muuttunut vuosikymmenien aikana, kertoo moisen attribuutin kriitikitön soveltaminen jo aikamoisesta typeryydestä. Toivottavasti tutkimuksessa - tai edes Guardianin artikkelissa - on kyse vain ironiasta.
Määrällisen tutkimuksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka näyttäisi siltä, että on valmis aineisto käsissä (niin kuin Echo Nestillä kappaletietokanta).
tiistai 26. marraskuuta 2013
perjantai 25. lokakuuta 2013
Mitä musiikki on?
Hyvin yleisen, ja yleisyydessään jopa kenties provosoivan, otsikon sisältöä täytyy näin aluksi hieman laimentaa eli tarkentaa. Olen viime aikoina pohdiskellut musiikin tulkitsemiseen ja kokemiseen liittyviä seikkoja, olkoonkin että on näitä tullut mietittyä aimminkin esimerkiksi tämän Markus Nordenstrengin esseen yhteydessä. Kulttuurisessa musiikintutkimuksessa on viime vuosikymmeninä puhuttanut, miten nuottien, äänitteiden ja käyttöyhteyksien sijaan itse soivaan musiikkiin voisi päästä käsiksi. Miten voimme analysoida musiikkia (mitä Nordenstreng penää kriitikoilta esseessä) ja sen vaikutuksia/merkityksiä?
Toki joillekin äänille ja melodioille on syntynyt historiallisesti ja paikallisesti selvä merkitys (puhelin, Marseljeesi). Peirceläisille semiootikoille äänen värähtely ilmassa on merkki siitä, että joku tuottaa sitä. Oma karkea koulukuntansa on ne joiden mukaan musiikki itsessään ei merkitse mitään. Etenkin sosiologisesti värittyneille musiikintutkijoille musiikin välittyminen/diskurssit/kontekstit luovat sille merkityksen (JYPin maalilaulua soitetaan maalinteon yhteydessä, sitä kutsutaan maalilauluksi jne.). McLuhanin "medium is the message" -fraasi tulee väistämättä mieleen, eli välittäminen tuottaa välitettävän kohteen toisin kuin saussurelaisessa lineaarisessa semiotiikassa, jossa sisältö (merkitty) ja muoto (merkitsijä) erotetaan. Joissakin populaarimusiikintutkimuksissa toki keskitytään vain sanojen merkitykseen.
Itse olen kiinnostunut musiikin kokemisen yhteydessä affekteista, joka on ehkä jopa jonkinlainen viime vuosien muotikäsite (vrt. "affektiivinen käänne"). Sen avulla on pyritty selittämään mm. musiikin vaikutusta, jota jonkinlainen viestiminen (eli diskurssi) ei kata. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi äänen ruumillinen kokeminen esimerkiksi tanssiessa, tai voimasoinnun herättämä innostunut reaktio eli jonkinlainen intohimo, jota esimerkiksi Lawrence Grossberg on käsitteeseen ladannut. Yksi käsitteen isän filosofi Spinozan sille luoma merkitys on liikuttuminen, jonka itse voisin kuvitella syntyvän ennemminkin kokomuksen myötä esimerkiksi altistumisesta tietynlaiselle musiikille tietyissä käyttöyhteyksissä (eli kyseessä ei ole musiikin vaan ihmisen ominaisuus, jota kenties Spinozakin tarkoitti). Grossbergin mukaan ihmiset tekevät affektiivisia panostuksia esim. tärkeänä pitäämänsä musiikkiin, eli luovat siihen tunnesiteen: tämä näyttäytyy kyllä enemmänkin diskurssin omaiselta kontekstuaaliselta todellisuuden tuottamiselta. Tällaisessa sinänsä järkevässä tulkinassa kadotetaan tärkeä taso, eli affektin ruumillisuus, energia ja intohimo, joita puolestaan diskursiivisuus ei pysty selittämään.
Näen affektien liittyvään juuri löytämääni Jeremy Wallachin käsitteeseen sonic materialism (äänellinen materialismi). Wallachin teoretisointi pyrkii eroon äänen/musiikin tulkitsemisesta symbolisena ilmiönä eli kommunikaationa, eli nähdäkseni laajentaa musiikin ymmärtämistä materiaaliseen suuntaan, mihin affektivisuuskin osittain tähtää. Affektiivisuudessa on tosin mukana lisäksi epämateriaalisena pitämäni tunnepitoisen vaikuttamisen taso (joka osin taitaa taipua kulttuurisen merkityksen tuottamisen piiriin, osittain ihmisen biologismateriaalisiin mekanismeihin). Joka tapauksessa ääni on "käsinkosketeltavaa", korvia raastaavaa ja ruumista vavahduttavaa värähtelyä, joka on muutakin kuin pierceläisittäin esimerkiksi merkki siitä, että signaalin lähettäjä on iso (voimakas tai matala ääni) tai pieni (heikko korkea ääni). Vai mitä mieltä olette tästä: Synthesia - Ode to Joy (koittakaa unohtaa visuaalisen viestinnän ulottuvuus, sillä sitä Wallachin mukaan musiikintutkimuksessa painotetaan liikaa äänellisen kustannuksella). Oma analyysipalettini vaurioitui.
Äänellisen materialismin kaltaisia käsitteitä tarvitaan jotta voidaan välttää musiikin tulkinnan rajoittaminen pelkkään kommunikaatioon - sen avulla voidaan jopa löytää jotain universaaleja musiikin ominaisuuksia. Palaan kuitenkin takaisin kirjoituksen alkuun ja otsikkoon: sen sijaan, että kysymme, mitä musiikki on, tai mietimme, että mitä ominaisuuksia itse musiikissa on, pitäisi miettiä mitä koemme musiikissa olevan - ja siinä yhteistä maaperää tulkinnoille voi olla hyvinkin niukalti. Musiikki ei pelkkänä äänimateriaalina pidä sisällään mitään sen enempää kuin kivi - jonka tietyssä kontekstissa voi väittää esittävän Kekkosta tai maailmanloppua. Silti mitä tahansa ei voi esittää minä tahansa. Kivi ei kenties voi uskottavasti esittää vaniljapehmistä. Suuri äänenvoimakkuus välittää väistämättä voimaa eli energiaa. Väitän siis, että musiikin merkitys muodostuu paitsi kokemuksellisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa myös materiaalisuutensa ja affektiivisuutensa myötä.
Toki joillekin äänille ja melodioille on syntynyt historiallisesti ja paikallisesti selvä merkitys (puhelin, Marseljeesi). Peirceläisille semiootikoille äänen värähtely ilmassa on merkki siitä, että joku tuottaa sitä. Oma karkea koulukuntansa on ne joiden mukaan musiikki itsessään ei merkitse mitään. Etenkin sosiologisesti värittyneille musiikintutkijoille musiikin välittyminen/diskurssit/kontekstit luovat sille merkityksen (JYPin maalilaulua soitetaan maalinteon yhteydessä, sitä kutsutaan maalilauluksi jne.). McLuhanin "medium is the message" -fraasi tulee väistämättä mieleen, eli välittäminen tuottaa välitettävän kohteen toisin kuin saussurelaisessa lineaarisessa semiotiikassa, jossa sisältö (merkitty) ja muoto (merkitsijä) erotetaan. Joissakin populaarimusiikintutkimuksissa toki keskitytään vain sanojen merkitykseen.
Itse olen kiinnostunut musiikin kokemisen yhteydessä affekteista, joka on ehkä jopa jonkinlainen viime vuosien muotikäsite (vrt. "affektiivinen käänne"). Sen avulla on pyritty selittämään mm. musiikin vaikutusta, jota jonkinlainen viestiminen (eli diskurssi) ei kata. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi äänen ruumillinen kokeminen esimerkiksi tanssiessa, tai voimasoinnun herättämä innostunut reaktio eli jonkinlainen intohimo, jota esimerkiksi Lawrence Grossberg on käsitteeseen ladannut. Yksi käsitteen isän filosofi Spinozan sille luoma merkitys on liikuttuminen, jonka itse voisin kuvitella syntyvän ennemminkin kokomuksen myötä esimerkiksi altistumisesta tietynlaiselle musiikille tietyissä käyttöyhteyksissä (eli kyseessä ei ole musiikin vaan ihmisen ominaisuus, jota kenties Spinozakin tarkoitti). Grossbergin mukaan ihmiset tekevät affektiivisia panostuksia esim. tärkeänä pitäämänsä musiikkiin, eli luovat siihen tunnesiteen: tämä näyttäytyy kyllä enemmänkin diskurssin omaiselta kontekstuaaliselta todellisuuden tuottamiselta. Tällaisessa sinänsä järkevässä tulkinassa kadotetaan tärkeä taso, eli affektin ruumillisuus, energia ja intohimo, joita puolestaan diskursiivisuus ei pysty selittämään.
Näen affektien liittyvään juuri löytämääni Jeremy Wallachin käsitteeseen sonic materialism (äänellinen materialismi). Wallachin teoretisointi pyrkii eroon äänen/musiikin tulkitsemisesta symbolisena ilmiönä eli kommunikaationa, eli nähdäkseni laajentaa musiikin ymmärtämistä materiaaliseen suuntaan, mihin affektivisuuskin osittain tähtää. Affektiivisuudessa on tosin mukana lisäksi epämateriaalisena pitämäni tunnepitoisen vaikuttamisen taso (joka osin taitaa taipua kulttuurisen merkityksen tuottamisen piiriin, osittain ihmisen biologismateriaalisiin mekanismeihin). Joka tapauksessa ääni on "käsinkosketeltavaa", korvia raastaavaa ja ruumista vavahduttavaa värähtelyä, joka on muutakin kuin pierceläisittäin esimerkiksi merkki siitä, että signaalin lähettäjä on iso (voimakas tai matala ääni) tai pieni (heikko korkea ääni). Vai mitä mieltä olette tästä: Synthesia - Ode to Joy (koittakaa unohtaa visuaalisen viestinnän ulottuvuus, sillä sitä Wallachin mukaan musiikintutkimuksessa painotetaan liikaa äänellisen kustannuksella). Oma analyysipalettini vaurioitui.
Äänellisen materialismin kaltaisia käsitteitä tarvitaan jotta voidaan välttää musiikin tulkinnan rajoittaminen pelkkään kommunikaatioon - sen avulla voidaan jopa löytää jotain universaaleja musiikin ominaisuuksia. Palaan kuitenkin takaisin kirjoituksen alkuun ja otsikkoon: sen sijaan, että kysymme, mitä musiikki on, tai mietimme, että mitä ominaisuuksia itse musiikissa on, pitäisi miettiä mitä koemme musiikissa olevan - ja siinä yhteistä maaperää tulkinnoille voi olla hyvinkin niukalti. Musiikki ei pelkkänä äänimateriaalina pidä sisällään mitään sen enempää kuin kivi - jonka tietyssä kontekstissa voi väittää esittävän Kekkosta tai maailmanloppua. Silti mitä tahansa ei voi esittää minä tahansa. Kivi ei kenties voi uskottavasti esittää vaniljapehmistä. Suuri äänenvoimakkuus välittää väistämättä voimaa eli energiaa. Väitän siis, että musiikin merkitys muodostuu paitsi kokemuksellisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa myös materiaalisuutensa ja affektiivisuutensa myötä.
tiistai 6. elokuuta 2013
Työnteon uusista muodoista
Suomen Kuvalehti kirjoitti 26.7.2013 työteon uusista muodoista otsikolla "Työ liikkeessä". Myös Kudos ja Kulttuuriosuuskunta Uulu olivat päässeet juttuun mukaan. Siteeraan jutun kirjoittajaa, toimittaja Päivi Ängeslevää sivulta 28:
"[..] on syntynyt uuden työn ammattilainen, jossa sekoittuvat erilaiset roolit työntekijänä, tuottajana, esimiehenä yrittäjänä, asiakkaana ja harrastajana. Vähän niin kuin etnomusikologi Lari Aaltonen.
Kudos on humanististen alan tutkijoiden kollektiivi Tampereella. Löysin Kudoksen netistä, ja nyt istun vanhassa hirsitalossa Pispalassa 36-vuotiaan Lari Aaltosen kanssa. Olen ymmälläni muodikkaasta kollektiivi-termistä, joka voi tarkoittaa yhtä lailla yritystä kuin voittoa tavoittelematonta yhdistystä.
Aaltonen selittää Kudoksen ajatusta: "Kollektiivi on epämuodollinen yhteisö, ja meille tapa virallistaa yhteistyö. Kudoksella on nettisivut, ja selkein syy Kudokselle on tuoda esiin meidän työtämme ja saada sille julkisuutta."
Aaltonen jatkaa, että Kudoksen tutkijat tekevät omia töitään, kuten hän väitöskirjaansa 2000-luvun maailmanmusiikin toiseudesta, mutta myös auttavat toisiaan, kuten lukevat toistensa tekstejä ja kehittelevät tutkimusideoita. Auttaminen on vapaaehtoista, ja siitä saa kieltäytyä.
Kudos on poikinut myös yhteistyötä, kuten yhteisjulkaisuja. Moni on kysellyt, miten Kudokseen voi liittyä. Mutta Aaltonen vastaa: "Kudos ei ole avoin, eikä siitä tule herrakerhoa".
Kudos kokoontuu Pispalan puutalossa, Kulttuuriosuuskunta Uulun tiloissa.
Myös Uulu syntyi freelancereiden ja opiskelijoiden yhteisöstä, joka löysi osuuskunnasta sopivan yritysmuodon työskennellä yhdessä. Jäseniä on seitsemän. Osuuskunta veloittaa 5–20 prosenttia jäsentensä palkkioista, mikä on enemmän kuin Elli Vuorisen Paperihatussa.
Aaltonen on osuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. Uulussa hän on työntekijä ja yrittäjä, tuottaja ja joskus esimieskin, sillä Uulu on työllistänyt kulttuurialan freelencereita.
"Uulua ei perustettu voiton maksimoimiseksi vaan musiikkialan edistämiseksi. Uulu on meille tärkeä tapa olla mukana Suomen musiikkielämässä ja tehdä merkityksellistä työtä."
Huomaan, että Aaltonen suhtautuu osuuskuntaan ristiriitaisesti. Hänen mielestään työn pitää olla kivaa ja yhteisöllistä, mutta häntä pännii se, ettei osuuskunta ole tarpeeksi uskottava yritysmuoto rahaa tekevien yritysten maailmassa."
Tahtoisin tässä tarkentaa ja selventää viimeisen kappaleen "ristiriitaista" kantaani osuuskuntatoimintaan. Edellisestä tulkinnasta saa sellaisen kuvan, että mielestäni rahan tekeminen tai yritystoiminta ei lähtökohtaisesti voisi olla kivaa tai yhteisöllistä. Tämä ei pidä paikkaansa.
Se, mikä minua sananmukaisesti pännii on se, että osuuskuntayrittäminen mielletään harrasteluksi tai puuhasteluksi. Se, onko työ kivaa tai yhteisöllistä, ei varsinaisesti liity osuuskuntayrittämiseen vaan omaan mielipiteeseeni työstä ja sen merkityksellisyydestä ihmiselämässä.
Osuuskuntatoiminta on yrittämistä. Palvelutuotteet, joita muotoilemme Uulussa, ovat ammattilaisten kehittelemiä ja toteuttamia. Niiden markkinointi ja myynti toimii normaalin yritysmaailman mukaisesti. Osuuskuntalakia lainaten (1 luku, 2¶): "Osuuskunnan tarkoituksena on jäsenten taloudenpidon tai elinkeinon tukemiseksi harjoittaa taloudellista toimintaa siten, että jäsenet käyttävät hyväkseen osuuskunnan tarjoamia palveluita taikka palveluita, jotka osuuskunta järjestää tytäryhteisönsä avulla tai muulla tavalla. Osuuskunnan säännöissä voidaan kuitenkin määrätä, että osuuskunnan tarkoitus on pääasiassa aatteellisen tarkoituksen yhteinen toteuttaminen."
Se, että töissä on mukavaa tai että tekee itselleen tai yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita ilman tarvetta voittojen maksimointiin (johon lain viimeisessä virkkeessä annetaan mahdollisuus), on mielestäni osuuskuntayrittämisen yksi merkittävimmistä eduista suhteessa esimerkiksi osakeyhtiöyrittämiseen. Osakeyhtiölaissa sanotaan yksiselitteisesti, että "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin." (Osakeyhtiölaki 1 luku, 5¶). Suomalainen käytäntö on useimmiten painottanut eniten ensimmäistä lausetta. Toisaalta, ehkä jonkinlainen muutos on meilläkin näkyvissä, mikäli uskomme esim. Tuomo Kauttua. Osuuskunta tarjoaa yrittämiseen myös näkökulman, jonka mukaan kaikkea ei tarvitse laittaa yhden kortin varaan – yrittäminen ei ole niin totaalista ja kuten Suomen Kuvalehden jutustakin käy ilmi, osalle osuuskuntayrittäjistä tietynlainen "osa-aikayrittäminen" on tärkeää.
Toivoisin, että nykyisen "pakkoyrittäjyyden" ja"yrittäjähenkisyyden" (ks. Minna Lindgrenin kolumni Helsingin sanomissa 4.8.2013) aikakaudella turha eri yritysmuotojen polarisointi jäisi taustalle ja yrityksiä arvioitaisiin niiden toiminnan ja tuotteiden pohjalta, ei varsinaisen yritysmuodon perusteella. Ei kaikki yrittäminen murenna yhteiskuntaa, vaikka olenkin Lingrenin kanssa pitkälle samaa mieltä yksityistämisen ja ulkoistamisen ongelmista.
Summa summarum: yritys voi olla lajinsa kärkeä ja tarjota huipputuotteita ja -palveluita vaikka sen työtekijöillä olisi kivaa ja vaikka työntekijät toimisivat yrittäjinä vain osan ajastaan. Kyseessä ei ole ajatusten ristiriita vaan nimenomaan ne työn uudet muodot, ne monet roolit joita tämän päivän työelämä tekijälleen suo (tai johon se pakottaa).
"[..] on syntynyt uuden työn ammattilainen, jossa sekoittuvat erilaiset roolit työntekijänä, tuottajana, esimiehenä yrittäjänä, asiakkaana ja harrastajana. Vähän niin kuin etnomusikologi Lari Aaltonen.
Kudos on humanististen alan tutkijoiden kollektiivi Tampereella. Löysin Kudoksen netistä, ja nyt istun vanhassa hirsitalossa Pispalassa 36-vuotiaan Lari Aaltosen kanssa. Olen ymmälläni muodikkaasta kollektiivi-termistä, joka voi tarkoittaa yhtä lailla yritystä kuin voittoa tavoittelematonta yhdistystä.
Aaltonen selittää Kudoksen ajatusta: "Kollektiivi on epämuodollinen yhteisö, ja meille tapa virallistaa yhteistyö. Kudoksella on nettisivut, ja selkein syy Kudokselle on tuoda esiin meidän työtämme ja saada sille julkisuutta."
Aaltonen jatkaa, että Kudoksen tutkijat tekevät omia töitään, kuten hän väitöskirjaansa 2000-luvun maailmanmusiikin toiseudesta, mutta myös auttavat toisiaan, kuten lukevat toistensa tekstejä ja kehittelevät tutkimusideoita. Auttaminen on vapaaehtoista, ja siitä saa kieltäytyä.
Kudos on poikinut myös yhteistyötä, kuten yhteisjulkaisuja. Moni on kysellyt, miten Kudokseen voi liittyä. Mutta Aaltonen vastaa: "Kudos ei ole avoin, eikä siitä tule herrakerhoa".
Kudos kokoontuu Pispalan puutalossa, Kulttuuriosuuskunta Uulun tiloissa.
Myös Uulu syntyi freelancereiden ja opiskelijoiden yhteisöstä, joka löysi osuuskunnasta sopivan yritysmuodon työskennellä yhdessä. Jäseniä on seitsemän. Osuuskunta veloittaa 5–20 prosenttia jäsentensä palkkioista, mikä on enemmän kuin Elli Vuorisen Paperihatussa.
Aaltonen on osuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. Uulussa hän on työntekijä ja yrittäjä, tuottaja ja joskus esimieskin, sillä Uulu on työllistänyt kulttuurialan freelencereita.
"Uulua ei perustettu voiton maksimoimiseksi vaan musiikkialan edistämiseksi. Uulu on meille tärkeä tapa olla mukana Suomen musiikkielämässä ja tehdä merkityksellistä työtä."
Huomaan, että Aaltonen suhtautuu osuuskuntaan ristiriitaisesti. Hänen mielestään työn pitää olla kivaa ja yhteisöllistä, mutta häntä pännii se, ettei osuuskunta ole tarpeeksi uskottava yritysmuoto rahaa tekevien yritysten maailmassa."
Tahtoisin tässä tarkentaa ja selventää viimeisen kappaleen "ristiriitaista" kantaani osuuskuntatoimintaan. Edellisestä tulkinnasta saa sellaisen kuvan, että mielestäni rahan tekeminen tai yritystoiminta ei lähtökohtaisesti voisi olla kivaa tai yhteisöllistä. Tämä ei pidä paikkaansa.
Se, mikä minua sananmukaisesti pännii on se, että osuuskuntayrittäminen mielletään harrasteluksi tai puuhasteluksi. Se, onko työ kivaa tai yhteisöllistä, ei varsinaisesti liity osuuskuntayrittämiseen vaan omaan mielipiteeseeni työstä ja sen merkityksellisyydestä ihmiselämässä.
Osuuskuntatoiminta on yrittämistä. Palvelutuotteet, joita muotoilemme Uulussa, ovat ammattilaisten kehittelemiä ja toteuttamia. Niiden markkinointi ja myynti toimii normaalin yritysmaailman mukaisesti. Osuuskuntalakia lainaten (1 luku, 2¶): "Osuuskunnan tarkoituksena on jäsenten taloudenpidon tai elinkeinon tukemiseksi harjoittaa taloudellista toimintaa siten, että jäsenet käyttävät hyväkseen osuuskunnan tarjoamia palveluita taikka palveluita, jotka osuuskunta järjestää tytäryhteisönsä avulla tai muulla tavalla. Osuuskunnan säännöissä voidaan kuitenkin määrätä, että osuuskunnan tarkoitus on pääasiassa aatteellisen tarkoituksen yhteinen toteuttaminen."
Se, että töissä on mukavaa tai että tekee itselleen tai yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita ilman tarvetta voittojen maksimointiin (johon lain viimeisessä virkkeessä annetaan mahdollisuus), on mielestäni osuuskuntayrittämisen yksi merkittävimmistä eduista suhteessa esimerkiksi osakeyhtiöyrittämiseen. Osakeyhtiölaissa sanotaan yksiselitteisesti, että "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin." (Osakeyhtiölaki 1 luku, 5¶). Suomalainen käytäntö on useimmiten painottanut eniten ensimmäistä lausetta. Toisaalta, ehkä jonkinlainen muutos on meilläkin näkyvissä, mikäli uskomme esim. Tuomo Kauttua. Osuuskunta tarjoaa yrittämiseen myös näkökulman, jonka mukaan kaikkea ei tarvitse laittaa yhden kortin varaan – yrittäminen ei ole niin totaalista ja kuten Suomen Kuvalehden jutustakin käy ilmi, osalle osuuskuntayrittäjistä tietynlainen "osa-aikayrittäminen" on tärkeää.
Toivoisin, että nykyisen "pakkoyrittäjyyden" ja"yrittäjähenkisyyden" (ks. Minna Lindgrenin kolumni Helsingin sanomissa 4.8.2013) aikakaudella turha eri yritysmuotojen polarisointi jäisi taustalle ja yrityksiä arvioitaisiin niiden toiminnan ja tuotteiden pohjalta, ei varsinaisen yritysmuodon perusteella. Ei kaikki yrittäminen murenna yhteiskuntaa, vaikka olenkin Lingrenin kanssa pitkälle samaa mieltä yksityistämisen ja ulkoistamisen ongelmista.
Summa summarum: yritys voi olla lajinsa kärkeä ja tarjota huipputuotteita ja -palveluita vaikka sen työtekijöillä olisi kivaa ja vaikka työntekijät toimisivat yrittäjinä vain osan ajastaan. Kyseessä ei ole ajatusten ristiriita vaan nimenomaan ne työn uudet muodot, ne monet roolit joita tämän päivän työelämä tekijälleen suo (tai johon se pakottaa).
torstai 28. helmikuuta 2013
Musiikkien moninaisuus ei säily ilman tukea
Kudoksen Lari Aaltonen ja TaY:n musiikintutkimuksen assistentti Elina Seye kirjoittavat musiikkisensuurista ja vähemmistökulttuurien vaaranpaikoista Tampereen yliopiston Yhteiskunta-ja kulttuuritieteiden verkkolehti Alusta!ssa 28.2.2013.
Lue juttu täältä (http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/02/28/musiikkien-moninaisuus-ei-saily-ilman-tukea.html).
Kommentit tänne tervetulleita, Alusta! kun niitä ei julkaise.
Lue juttu täältä (http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/02/28/musiikkien-moninaisuus-ei-saily-ilman-tukea.html).
Kommentit tänne tervetulleita, Alusta! kun niitä ei julkaise.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)