Mitä musiikki on?

Hyvin yleisen, ja yleisyydessään jopa kenties provosoivan, otsikon sisältöä täytyy näin aluksi hieman laimentaa eli tarkentaa. Olen viime aikoina pohdiskellut musiikin tulkitsemiseen ja kokemiseen liittyviä seikkoja, olkoonkin että on näitä tullut mietittyä aimminkin esimerkiksi tämän Markus Nordenstrengin esseen yhteydessä. Kulttuurisessa musiikintutkimuksessa on viime vuosikymmeninä puhuttanut, miten nuottien, äänitteiden ja käyttöyhteyksien sijaan itse soivaan musiikkiin voisi päästä käsiksi. Miten voimme analysoida musiikkia (mitä Nordenstreng penää kriitikoilta esseessä) ja sen vaikutuksia/merkityksiä?

Toki joillekin äänille ja melodioille on syntynyt historiallisesti ja paikallisesti selvä merkitys (puhelin, Marseljeesi). Peirceläisille semiootikoille äänen värähtely ilmassa on merkki siitä, että joku tuottaa sitä. Oma karkea koulukuntansa on ne joiden mukaan musiikki itsessään ei merkitse mitään. Etenkin sosiologisesti värittyneille musiikintutkijoille musiikin välittyminen/diskurssit/kontekstit luovat sille merkityksen (JYPin maalilaulua soitetaan maalinteon yhteydessä, sitä kutsutaan maalilauluksi jne.). McLuhanin "medium is the message" -fraasi tulee väistämättä mieleen, eli välittäminen tuottaa välitettävän kohteen toisin kuin saussurelaisessa lineaarisessa semiotiikassa, jossa sisältö (merkitty) ja muoto (merkitsijä) erotetaan. Joissakin populaarimusiikintutkimuksissa toki keskitytään vain sanojen merkitykseen.

Itse olen kiinnostunut musiikin kokemisen yhteydessä affekteista, joka on ehkä jopa jonkinlainen viime vuosien muotikäsite (vrt. "affektiivinen käänne"). Sen avulla on pyritty selittämään mm. musiikin vaikutusta, jota jonkinlainen viestiminen (eli diskurssi) ei kata. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi äänen ruumillinen kokeminen esimerkiksi tanssiessa, tai voimasoinnun herättämä innostunut reaktio eli jonkinlainen intohimo, jota esimerkiksi Lawrence Grossberg on käsitteeseen ladannut. Yksi käsitteen isän filosofi Spinozan sille luoma merkitys on liikuttuminen, jonka itse voisin kuvitella syntyvän ennemminkin kokomuksen myötä esimerkiksi altistumisesta tietynlaiselle musiikille tietyissä käyttöyhteyksissä (eli kyseessä ei ole musiikin vaan ihmisen ominaisuus, jota kenties Spinozakin tarkoitti). Grossbergin mukaan ihmiset tekevät affektiivisia panostuksia esim. tärkeänä pitäämänsä musiikkiin, eli luovat siihen tunnesiteen: tämä näyttäytyy kyllä enemmänkin diskurssin omaiselta kontekstuaaliselta todellisuuden tuottamiselta. Tällaisessa sinänsä järkevässä tulkinassa kadotetaan tärkeä taso, eli affektin ruumillisuus, energia ja intohimo, joita puolestaan diskursiivisuus ei pysty selittämään.

Näen affektien liittyvään juuri löytämääni Jeremy Wallachin käsitteeseen sonic materialism (äänellinen materialismi). Wallachin teoretisointi pyrkii eroon äänen/musiikin tulkitsemisesta symbolisena ilmiönä eli kommunikaationa, eli nähdäkseni laajentaa musiikin ymmärtämistä materiaaliseen suuntaan, mihin affektivisuuskin osittain tähtää. Affektiivisuudessa on tosin mukana lisäksi epämateriaalisena pitämäni tunnepitoisen vaikuttamisen taso (joka osin taitaa taipua kulttuurisen merkityksen tuottamisen piiriin, osittain ihmisen biologismateriaalisiin mekanismeihin). Joka tapauksessa ääni on "käsinkosketeltavaa", korvia raastaavaa ja ruumista vavahduttavaa värähtelyä, joka on muutakin kuin pierceläisittäin esimerkiksi merkki siitä, että signaalin lähettäjä on iso (voimakas tai matala ääni) tai pieni (heikko korkea ääni). Vai mitä mieltä olette tästä: Synthesia - Ode to Joy (koittakaa unohtaa visuaalisen viestinnän ulottuvuus, sillä sitä Wallachin mukaan musiikintutkimuksessa painotetaan liikaa äänellisen kustannuksella). Oma analyysipalettini vaurioitui.

Äänellisen materialismin kaltaisia käsitteitä tarvitaan jotta voidaan välttää musiikin tulkinnan rajoittaminen pelkkään kommunikaatioon - sen avulla voidaan jopa löytää jotain universaaleja musiikin ominaisuuksia. Palaan kuitenkin takaisin kirjoituksen alkuun ja otsikkoon: sen sijaan, että kysymme, mitä musiikki on, tai mietimme, että mitä ominaisuuksia itse musiikissa on, pitäisi miettiä mitä koemme musiikissa olevan - ja siinä yhteistä maaperää tulkinnoille voi olla hyvinkin niukalti. Musiikki ei pelkkänä äänimateriaalina pidä sisällään mitään sen enempää kuin kivi - jonka tietyssä kontekstissa voi väittää esittävän Kekkosta tai maailmanloppua. Silti mitä tahansa ei voi esittää minä tahansa. Kivi ei kenties voi uskottavasti esittää vaniljapehmistä. Suuri äänenvoimakkuus välittää väistämättä voimaa eli energiaa. Väitän siis, että musiikin merkitys muodostuu paitsi kokemuksellisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa myös materiaalisuutensa ja affektiivisuutensa myötä.

Työnteon uusista muodoista

Suomen Kuvalehti kirjoitti 26.7.2013 työteon uusista muodoista otsikolla "Työ liikkeessä". Myös Kudos ja Kulttuuriosuuskunta Uulu olivat päässeet juttuun mukaan. Siteeraan jutun kirjoittajaa, toimittaja Päivi Ängeslevää sivulta 28:

"[..] on syntynyt uuden työn ammattilainen, jossa sekoittuvat erilaiset roolit työntekijänä, tuottajana, esimiehenä yrittäjänä, asiakkaana ja harrastajana. Vähän niin kuin etnomusikologi Lari Aaltonen. 
 Kudos on humanististen alan tutkijoiden kollektiivi Tampereella. Löysin Kudoksen netistä, ja nyt istun vanhassa hirsitalossa Pispalassa 36-vuotiaan Lari Aaltosen kanssa. Olen ymmälläni muodikkaasta kollektiivi-termistä, joka voi tarkoittaa yhtä lailla yritystä kuin voittoa tavoittelematonta yhdistystä. 
 Aaltonen selittää Kudoksen ajatusta: "Kollektiivi on epämuodollinen yhteisö, ja meille tapa virallistaa yhteistyö. Kudoksella on nettisivut, ja selkein syy Kudokselle on tuoda esiin meidän työtämme ja saada sille julkisuutta." 
 Aaltonen jatkaa, että Kudoksen tutkijat tekevät omia töitään, kuten hän väitöskirjaansa 2000-luvun maailmanmusiikin toiseudesta, mutta myös auttavat toisiaan, kuten lukevat toistensa tekstejä ja kehittelevät tutkimusideoita. Auttaminen on vapaaehtoista, ja siitä saa kieltäytyä. 
Kudos on poikinut myös yhteistyötä, kuten yhteisjulkaisuja. Moni on kysellyt, miten Kudokseen voi liittyä. Mutta Aaltonen vastaa: "Kudos ei ole avoin, eikä siitä tule herrakerhoa". 
Kudos kokoontuu Pispalan puutalossa, Kulttuuriosuuskunta Uulun tiloissa.
Myös Uulu syntyi freelancereiden ja opiskelijoiden yhteisöstä, joka löysi osuuskunnasta sopivan yritysmuodon työskennellä yhdessä. Jäseniä on seitsemän. Osuuskunta veloittaa 5–20 prosenttia jäsentensä palkkioista, mikä on enemmän kuin Elli Vuorisen Paperihatussa. 
Aaltonen on osuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. Uulussa hän on työntekijä ja yrittäjä, tuottaja ja joskus esimieskin, sillä Uulu on työllistänyt kulttuurialan freelencereita. 
"Uulua ei perustettu voiton maksimoimiseksi vaan musiikkialan edistämiseksi. Uulu on meille tärkeä tapa olla mukana Suomen musiikkielämässä ja tehdä merkityksellistä työtä." 
Huomaan, että Aaltonen suhtautuu osuuskuntaan ristiriitaisesti. Hänen mielestään työn pitää olla kivaa ja yhteisöllistä, mutta häntä pännii se, ettei osuuskunta ole tarpeeksi uskottava yritysmuoto rahaa tekevien yritysten maailmassa."

Tahtoisin tässä tarkentaa ja selventää viimeisen kappaleen "ristiriitaista" kantaani osuuskuntatoimintaan. Edellisestä tulkinnasta saa sellaisen kuvan, että mielestäni rahan tekeminen tai yritystoiminta ei lähtökohtaisesti voisi olla kivaa tai yhteisöllistä. Tämä ei pidä paikkaansa.

Se, mikä minua sananmukaisesti pännii on se, että osuuskuntayrittäminen mielletään harrasteluksi tai puuhasteluksi. Se, onko työ kivaa tai yhteisöllistä, ei varsinaisesti liity osuuskuntayrittämiseen vaan omaan mielipiteeseeni työstä ja sen merkityksellisyydestä ihmiselämässä.

Osuuskuntatoiminta on yrittämistä. Palvelutuotteet, joita muotoilemme Uulussa, ovat ammattilaisten kehittelemiä ja toteuttamia. Niiden markkinointi ja myynti toimii normaalin yritysmaailman mukaisesti. Osuuskuntalakia lainaten (1 luku, 2¶): "Osuuskunnan tarkoituksena on jäsenten taloudenpidon tai elinkeinon tukemiseksi harjoittaa taloudellista toimintaa siten, että jäsenet käyttävät hyväkseen osuuskunnan tarjoamia palveluita taikka palveluita, jotka osuuskunta järjestää tytäryhteisönsä avulla tai muulla tavalla. Osuuskunnan säännöissä voidaan kuitenkin määrätä, että osuuskunnan tarkoitus on pääasiassa aatteellisen tarkoituksen yhteinen toteuttaminen."

Se, että töissä on mukavaa tai että tekee itselleen tai yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita ilman tarvetta voittojen maksimointiin (johon lain viimeisessä virkkeessä annetaan mahdollisuus), on mielestäni osuuskuntayrittämisen yksi merkittävimmistä eduista suhteessa esimerkiksi osakeyhtiöyrittämiseen. Osakeyhtiölaissa sanotaan yksiselitteisesti, että "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin." (Osakeyhtiölaki 1 luku, 5¶). Suomalainen käytäntö on useimmiten painottanut eniten ensimmäistä lausetta. Toisaalta, ehkä jonkinlainen muutos on meilläkin näkyvissä, mikäli uskomme esim. Tuomo Kauttua. Osuuskunta tarjoaa yrittämiseen myös näkökulman, jonka mukaan kaikkea ei tarvitse laittaa yhden kortin varaan – yrittäminen ei ole niin totaalista ja kuten Suomen Kuvalehden jutustakin käy ilmi, osalle osuuskuntayrittäjistä tietynlainen "osa-aikayrittäminen" on tärkeää.

Toivoisin, että nykyisen "pakkoyrittäjyyden" ja"yrittäjähenkisyyden" (ks. Minna Lindgrenin kolumni Helsingin sanomissa 4.8.2013) aikakaudella turha eri yritysmuotojen polarisointi jäisi taustalle ja yrityksiä arvioitaisiin niiden toiminnan ja tuotteiden pohjalta, ei varsinaisen yritysmuodon perusteella. Ei kaikki yrittäminen murenna yhteiskuntaa, vaikka olenkin Lingrenin kanssa pitkälle samaa mieltä yksityistämisen ja ulkoistamisen ongelmista.

Summa summarum: yritys voi olla lajinsa kärkeä ja tarjota huipputuotteita ja -palveluita vaikka sen työtekijöillä olisi kivaa ja vaikka työntekijät toimisivat yrittäjinä vain osan ajastaan. Kyseessä ei ole ajatusten ristiriita vaan nimenomaan ne työn uudet muodot, ne monet roolit joita tämän päivän työelämä tekijälleen suo (tai johon se pakottaa).

Musiikkien moninaisuus ei säily ilman tukea

Kudoksen Lari Aaltonen ja TaY:n musiikintutkimuksen assistentti Elina Seye kirjoittavat musiikkisensuurista ja vähemmistökulttuurien vaaranpaikoista Tampereen yliopiston Yhteiskunta-ja kulttuuritieteiden verkkolehti Alusta!ssa 28.2.2013.

Lue juttu täältä (http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/02/28/musiikkien-moninaisuus-ei-saily-ilman-tukea.html).

Kommentit tänne tervetulleita, Alusta! kun niitä ei julkaise.

Mahtavia musiikkitiedostoja Afrikasta

Kudos-kollega Lari Aaltosen kanssa on tullut monesti keskusteltua uusien "maailman musiikkia" levittävien tahojen toimintatavoista. Tänä syksynä on puhututtanut etenkin musiikkiblogi Awesome Tapes From Africa, jota olen seurannut mielenkiinnolla. Kyseinen blogihan on tullut tutuksi siitä, että se jakaa mp3-tiedostoina perustajansa Brian Shimkovitzin lähinnä Afrikasta esiin kaivamia "kasettiharvinaisuuksia".

Newyorkilainen Shimkovitz on rakentanut bloginsa avulla itselleen suositun dj-brändin ja on esiintynyt Suomessakin mm. Flow-festivaalilla - olen itsekin ollut järjestämässä hänelle dj-keikkaa Tampereelle reilu vuosi sitten. Tuolloin Awesome Tapes From Africasta oli jo kehkeytynyt myös levymerkki. Tähän päivään mennessä levymerkiltä on tullut kaksi julkaisua, cd-, lp-, kasettiformaattien ohella jopa kaupallisina mp3-tiedostoina (mikä kertoo paljon internetajan musiikkibisneksen omalaatuisuudesta).

Kesäkuun The Wire -lehden Collateral Damage -kolumnissa Shimkovitz puolusti bloginsa toimintaa postkolonialismi-syytöksiltä. Kieltämättä vaikuttaisikin siltä, että Shimkovitz hyötyy blogistaan afrikkalaisten muusikoiden kustannuksella. Itse olen sijoittanut blogin osaksi musiikin vapaata jakelua kannattavaa harrastajakulttuuria, jossa piratismin uhreja - tai sankareita - ovat kaikki muusikot. Yksi tälläinen on esimerkiksi Mutant Sounds -blogi, jonka tarkoituksena on jakaa laittomasti sellaisia julkaisuja, jotka eivät ole kaupallisesti saatavilla. Kyseiset blogit edustavat vastahegemoniaa äänitteiden kaupallisten levittäjien portinvartijuudelle (eli tarjoavat vaihtoehdon "viralliselle" äänitetarjonnalle). Ne myös haastavat jälkikapitalistisen ehdon siitä, että musiikkia tulee käyttää kuluttamalla, ei esimerkiksi jakamalla. Nämä näkökulmat lienevät kaikille tuttuja piratismikeskustelusta.

Ongelmallista asetelmassa on, että myös Mutant Sounds ja ATFA toimivat portinvartijoina, sillä ne eivät voi julkaista kaikkea äänitemusiikkia, vaan suodattavat tietynlaisen valikoiman jaettavakseen. Mitä kuluttajuuten tulee, ne myös toimivat osittain promootioväylänä joko artistien esiintymisille tai virallisille, kaupallisille julkaisuille, joita kysytyistä mp3-tiedostoista saatetaan tehdä. Musiikkialan rakennemuutoksen jälkeisestä taloudellisesta näkökulmasta äänitteiden tehtäväksi on muotoutunut kysynnän luominen artisteihin liittyville tuotteille ja palveluille.

Afrikkalaiseen musiikkiin keskittyneissä blogeissa (ATFAa vastaavia blogeja on myös muita) mietityttää erityisesti se, että viestintäteknologiset tai musiikkitaloudelliset edellytykset eivät ole jakautuneet tasaisesti maapallolla. Afrikassa ei päästä hyötymään tiedostojen jakelusta yhtä laajalti kuin teollistuneissa maissa, tarkasteltiinpa asiaa sitten kuuntelijan tai muusikon näkökulmasta. Tilannetta ei helpota se, että Shimkovitz kolumnissaan katsoo, että afrikkalaismuusikoilla on "oikeus" päästä mukaan digitaliseen musiikkiympäristöön. Tai se, että Shimkovitz syyttää afrikkalaismuusikoiden tekijänoikeuksien puolustamista holhoamiseksi, mutta samalla kokee, että hänen pitäisi hyvittää heille rahallisesti musiikki, jota jakaa itse ilmaiseksi. Olisiko samanlaisen blogin pitäminen mahdollista vaikkapa suomalaisten artistien osalta?

Netin aikakaudella saatavuuteen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet koskevat kaikkia muusikoita, mutta valitettavasti eri mittakaavassa. Niiden muusikoiden, jotka ATFA on tehnyt tunnetuksi (oletettavasti ennen kaikkea teollistuneissa maissa), lienee vaikea tehdä uraa ilman tukeutumista Shimkovitziin tai muihin länsimaalaisiin yrittäjiin. Sama toki pätee myös perinteisten levy-yhtiöiden laillisesti julkaisemiin "maailmanmusiikki"-artisteihin.

Länsimaisesta näkövinkkelistä ei tule helposti ajatelleeksi, että ilmainen tiedostojen jakelu voisi heijastaa epätasa-arvoista valtajakaumaa. Asia ei liene kuitenkaan näin yksinkertainen. Tiedostojen jakelu on niin yleistä, että sitä ei voi estää kokonaan, oli kohteena sitten suomalaisen tai ghanalaisen artistin musiikki.

Kartoitus musiikkisensuurista Suomessa

Hei!

Viime aikojen julkisuutta saaneiden tapausten innoittamana kartoitamme tutkimuskäyttöön Suomen musiikkisensuuritapauksia. Sensuurilla tarkoitamme tässä yhteydessä “ylhäältä päin” toteutettua vallankäyttöä, jolla estetään tai rajoitetaan tietyn musiikkikappaleen saatavuutta, henkilön tai yhtyeen musiikin esittämistä tai musiikillista toimintaa. Motiivit sensuurin toteuttamiselle voivat olla monenlaisia, ja niitä emme rajaa – kyseessä voi olla siis sensuuri uskonnollisista, poliittisista tai vaikka lakiin perustuvista syistä (esimerkiksi nk. vihamusiikin rajoittaminen). Tässä kartoituksessa suljemme pois markkinasensuurin, jossa esim. levy-yhtiö käyttää valtaansa olla julkaisematta mielestään sopimatonta materiaalia (eri syistä) tai radiokanavan oikeutta valita soittolistansa artisteja. Kartoitus ei tässä vaiheessa myöskään ota huomioon itsesensuuria, jossa esim. artisti itse päättää olla esiintymättä tai julkaisematta omaa materiaaliaan syystä tai toisesta (esim. Turmion Kätilöt -yhtye välittömästi Kauhajoen koulusurmien jälkeen). Kuulemme toki mielellämme myös tällaisista selkeistä tapauksista, jotka useimmat ovatkin rajatapauksia eri sensuurityyppien välillä.

Jo tiedossa olevia (mutta lisätietoja kaipaavia) tapauksia ovat esim. PMMP-yhtyeen ‘Jeesus ei tule oletko valmis’ -laulun esityskielto Tampere Areenassa lokakuussa 2012, Turmion kätilöiden keikan peruutus samassa paikassa 2012, Goatmoon-yhtyeen esityskielto Kulttuuriareena Gloriassa marraskuussa 2012, Hiski Salomaan Lännen lokarin radioesityskielto, M.A. Nummisen Kielletyt laulut, Impaled Nazarene -yhtyeen kiertueongelmat Euroopassa 2005–2006 ja niin edelleen. Mikäli siis tiedätte näistä tapauksista enemmän tai muita vastaavia tai varteenotettavia tapauksia, jakakaa tietämyksenne. Nimeä ei käytetä tutkimuksessa lupaa kysymättä.

Kommentoida voit tähän alle tai halutessasi sähköpostilla osoitteeseen musiikkisensuuri@gmail.com.

Lisätietoa musiikkisensuurista ja sen tutkimuksesta esimerkiksi osoitteessa http://www.freemuse.org ja pohjoismaisen musiikkisensuurin tutkijaverkoston sivuilla http://rmc.ku.dk.

Kiitos!

Musiikkisensuurin tutkijaverkoston jäsenet Lari Aaltonen ja Salli Anttonen

*****

Esimerkkitapaukset:

• Goatmoon: Black metal -yhtye, jonka tuotannossa sanotaan olevan fasistisia ja natsistisia piirteitä sanoituksissa ja lavakäyttäytymisessä. 16.–17. marraskuuta 2012 heidän piti esiintyä kulttuurikeskus Gloriassa järjestetyssä black metal -tapahtumassa Black Flames of Blasphemy Part III, mutta Glorian tuottaja otti tapahtuman järjestäjään (Kold Reso Kvlt -yhtiö) yhteyttä todeten, ettei heidän tiloissaan sallita toimintaa, joka on vastoin heidän arvomaailmaansa.  

http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/natsibandi_sai_kenkaa_kaupungin_tiloista/

• Turmion kätilöt 2012: Turmion kätilöiden keikka Tampere Areenalla peruttiin vain parin päivän varoitusajalla syyskuussa 2012, Tampere Areena Oy:n vedotessa kristillisiin arvoihinsa, joiden kanssa Turmion Kätilöiden tuotanto on heidän mukaansa vahvasti ristiriidassa. Tampere Areena Oy ei tästä syystä halunnut luovuttaa tilojaan yhtyeen käyttöön. Tässäkin tapauksessa kyse oli tilojen vuokraamisesta: Areenalla järjestettiin opiskelijatapahtumaa TaoFest, ja yhtye oli saanut esiintymiselleen luvan tilaa vuokraavalta ja tapahtumaa järjestävältä TaoFestiltä ja TAMK:n ohjausryhmältä annettuaan heille kirjallisen selvityksen esiintymisen luonteesta.

http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1194765943947/artikkeli/+taysin+kristillisia+arvoja+vastaan+-+tampere-areena+esti+opiskelijatapahtuman+keikan.html

• Turmion Kätilöt 2008: yhtye peruutti esiintymisensä Alavuden Puustelli-hotellilla Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Virallisessa tiedotteessaan yhtye toteaa, että "Nyt ei ole oikea aika lähteä Pohjanmaalle esittämään esim. kappaleita: Teurastaja, Verta ja Lihaa, Kärsi yms." Yhtyeen päätöstä vauhditti tiedotteen mukaan se, että koulusurmaaja Matti Saari oli internetissä todennut ihailevansa Turmion Kätilöiden musiikkia. Esiintymisen peruuttamispäätöksellä yhtye haluaa kunnioittaa "uhrien muistoa" ja "osoittaa osanottoa heidän läheisilleen".

http://www.mesta.net/musa/uutiset/?aid=16174 http://www.hs.fi/viihde/artikkeli/Turmion+k%C3%A4til%C3%B6t+peruutti+Pohjanmaan+keikan+koulusurmien+vuoksi/1135239831020

• Impaled Nazarene 2005–2006: useita keikkoja Euroopan kiertueella peruttu tai jouduttu siirtämään uskonnollisiin syihin vedoten. Esim. Ranskassa Metzissä ja Itävallassa Wienissä esiintymiset peruttiin, Italiassa keikkoja siirrettiin toisille paikkakunnille, samoin Sveitsissä. Saksassa alkuperäisten 13 esiintymisen sijaan yhtye sai soittaa 2 keikkaa.

http://www.campnazarene.com/index.php?id=60
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=44&t=93833&o=0

• Hiski Salomaa: YLE:n pääjohtaja Hella Wuolijoki rikkoi Lännen lokari -levyn Aamukahvi-ohjelman lähetyksessä vuonna 1951 toimittajien nähden, ja toivoi, ettei levyä enää ostettaisi Suomen Yleisradioon.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/hiski_salomaa_lannen_lokari_29547.html#media=29548

M.A. Nummisen Kielletyt laulut: esim. Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeen tuotannosta suurin osa oli YLE:n kieltämiä. http://www.kom-teatteri.fi/ohjelmailtojen_lista_MANumminen.htm

*****

Kattavahko lista musiikkisensuuria käsittelevästä kirjallisuudesta löytyy osoitteesta: http://rmc.ku.dk/about_copy_copy/Bibliography_Researching_Music_Censorship.pdf/

*****

Tiedettä tanhuten?

 Tampereen yliopiston taannoisen hallinnonuudistuksen myötä oppiaine nimeltään etnomusikologia katosi sinne samaan olemattomuuden syöveriin, minne menivät myös yliopiston kaikki tiedekunnat ja laitokset. Nyt oppiaineen nimi on musiikintutkimus, ja se on osa sosiaalitieteiden koulutusohjelmaa Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä.

Tässä uudessa tilanteessa ollaan jälleen vanhojen kysymysten äärellä: kuinka taiteen- ja kulttuurintutkimus sopii sosiaalitieteisiin? Pitääkö yhteiskunta-, kulttuuri- ja humanististen tieteiden välille tehdä sellainen aukko, että kaikista näistä tieteenaloista ammentava tutkimussuuntaus sinne mahtuisi? Minun mielestäni musiikintutkimus sopii erimerkiksi näihin sosiaalitieteisiin oikein erinomaisesti, mutta voihan sen lähtökohtia olla myös hankalaa ymmärtää. Musiikintutkimus, siis entinen etnomusikologia, on ollut ainakin Tampereen yliopistolla pitkään jonkinlainen kummajainen – ei oikein taiteentutkimusta, ei oikein humanistista tiedettä, ei oikein perinteentutkimusta, muttei silti ihan yhteiskuntatieteellistä tutkimustakaan, vaan kaikkia näitä ja niiden välimaastoa. Lisäksi se, että ollaan tekemisissä SOITTELUN kanssa tuntuu herättävän vielä nykyäänkin intohimoja. Kuinka ihmeessä YLIOPISTOSSA voi oikein SOITTAA tai LAULAA, puhumattakaan TANSSIMISESTA, mitä tiedettä se sellainen on?

Musiikki (ja tanssi) on musiikintutkijalle montaa asiaa. Musiikin ymmärtäminen osana kulttuuria ja jokaista yhteiskunnan osa-aluetta antaa mahdollisuuden pureutua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, politiikkaan, identiteetin rakentamisprosesseihin, symboleihin, valtapositioihin, erottautumisen politiikkaan, yhteisöllisyyteen, syrjäytymiseen ja niin edelleen. Musiikki voi toimia radikalismin välineenä, puhtaana viihteenä, kidutuskeinona, elitistisenä taidemuotona, työn rytmittäjänä, lasten nukahtamisen avittajana. Musiikki ja musiikin tekeminen on meille musiikintutkijoille esimerkiksi:

1) Konkreettista aineistoa, jonka tunteminen on tärkeää ja jonka ymmärtää paremmin (tai jopa ainoastaan) itse tekemisen ja opettelun (soittamisen ja tanssimisen) kautta. Mitä olisi musiikin kuvailu samalla tavalla sanallisesti kuin 1800-luvun kirjallisissa tanssikuvauksissa: ”tyttö vipertää miehen ympärillä” *. Mitä se vipertäminen on? Tuntemalla ajan tanssikulttuuria ja omakohtaisen tanssintuntemuksen kautta tällainenkin terminologia voi avautua liikesarjoiksi. Musiikissa meillä on monessa tapauksessa yhteisesti sovitut muistiinmerkitsemissäännöt eli nuotit (onneksi), mutta mitä ne nuotit kertovat itse musiikista? Ei nuotissa voi kertoa kaikkea mitä sävellykseen tai musiikkikulttuuriin kuuluu. Kappaleen hallinta vaatii tyylintuntemusta, instrumentin hallintaa, genretietoisuutta, sävel- ja rytmitajua, harmoniatajua. Tämän lisäksi esityskonteksti, dynamiikka ja metriikka ovat tärkeitä.. listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

2) Metodi. Tapa kerätä aineistoa, tapa tutkia ja analysoida aineistoa ja päästä käsiksi sen syvärakenteisiin, soivan pinnan alle, tyyleihin, maneereihin, merkityksiin. Miten tämän toteuttaisi ilman soitto- ja laulutaitoa tai vähintäänkin syvempää ymmärrystä musiikin tuottamisen logiikasta?

3) Tieteen ja taiteen yhdistävä elementti. Tutkivat muusikot tai musisoivat tutkijat ovat monesti päteviä kahdella rintamalla, sekä tieteen että taiteen kentällä.

4) Interventio, tapa päästä suoraan yhteisön sisälle, tapa osoittaa arvostusta kulttuuria, yhteisöä tai tutkimusaihetta kohtaan.

Listaa voisi (ja saa) jatkaa. Ei, me musiikintutkijat ei pelkästään tanhuta (vaikka tehdään kyllä sitäkin tarvittaessa). Me opiskelemme konkreettisen tutkimusmetodin, joka on paljon, paljon muutakin. Ja käytämme sen opiskeluun lähes koko elämämme.

* Kiitos Petri Hoppu luennosta Musiikki, kulttuuri ja yhteiskunta -luentosarjassa 25.9.2012

Outoa musiikkia

 Kuuntelin Digeliuksesta vastikään ostamaani levyä, joka sisälsi keskivietnamilaista musiikkia (Musidisc MU209). Kun oltiin edetty A-puolen viimeiseen kappaleeseen, Thua Thienin ja Quang Trin provinssien kehtolauluihin, 5,5-vuotias poikani kommentoi seuraavasti:

-       Isi, onko tämä sun mielestä hyvää musiikkia?

-       No minkälaista tämä sun mielestä on, tykkäätkö?, vastasin tietenkin vastakysymyksellä.

-       No on tämä mun mielestä kyllä aika tosi outoa.

Missä vaiheessa lapsi alkaa pitämään jotain tuttuna ja jotain outona? Voin vakuuttaa, että tämä nimenomainen lapsi on kuullut sikiöajasta lähtien todella monenkirjavaa musiikkia – paljon myös sellaista, jota harva naapuruston asukas musiikiksi edes nimittäisikään. Ja tämä jatkuu kotona edelleen. Miksi joku tietty laulutyyli tai instrumentti kuulostaa yhtäkkiä "tosi oudolta"? Voi tietenkin olla, ettei ole tuota nimenomaista vietnamilaista tyyliä ennen tullut tässä huushollissa kuunneltua, myönnän. On silti häkellyttävää, että vierauden kokemus on niin voimakas niin nuorena. Kuinka omaksumme esteettiset käsityksemme, ja keneltä?

Onko ideoita? Johtuisiko vierauden tuntu tässä tapauksessa vaikka siitä, että suurin osa kuulemastamme musiikista on tasavireistä ja harmonista, säestettyä, kompressoitua, säkeistörakenteista? Vai jostain aivan muusta?