Kuuntelin Digeliuksesta vastikään ostamaani
levyä, joka sisälsi keskivietnamilaista musiikkia (Musidisc MU209). Kun oltiin edetty A-puolen viimeiseen kappaleeseen, Thua Thienin ja
Quang Trin provinssien kehtolauluihin, 5,5-vuotias poikani
kommentoi seuraavasti:
-
Isi, onko tämä sun mielestä hyvää
musiikkia?
-
No minkälaista tämä sun mielestä on,
tykkäätkö?, vastasin tietenkin vastakysymyksellä.
-
No on tämä mun mielestä kyllä aika tosi outoa.
Missä vaiheessa lapsi alkaa pitämään jotain tuttuna
ja jotain outona? Voin vakuuttaa, että tämä nimenomainen lapsi on kuullut sikiöajasta lähtien todella monenkirjavaa musiikkia – paljon myös sellaista,
jota harva naapuruston asukas musiikiksi edes nimittäisikään. Ja tämä jatkuu
kotona edelleen. Miksi joku tietty laulutyyli tai instrumentti kuulostaa
yhtäkkiä "tosi oudolta"? Voi tietenkin olla, ettei ole tuota nimenomaista
vietnamilaista tyyliä ennen tullut tässä huushollissa kuunneltua, myönnän. On
silti häkellyttävää, että vierauden kokemus on niin voimakas niin nuorena. Kuinka omaksumme esteettiset käsityksemme, ja keneltä?
Onko ideoita? Johtuisiko vierauden tuntu tässä tapauksessa vaikka siitä, että
suurin osa kuulemastamme musiikista on tasavireistä ja harmonista, säestettyä,
kompressoitua, säkeistörakenteista? Vai jostain aivan muusta?
Musiikki eri puolilla maailmaa on tietenkin aina vähän erilaista, mutta jotenkin vaikea uskoa poikasi pitävän juuri keskivietnamilaista musiikkia aika tosi outona, ottaen huomioon sen musiikillisen ympäristön, jossa hän on kouliintunut. Voisiko selitys liittyä jotenkin poikasi eräänlaisen minäkuvan kehittymiseen? Siis siihen, että hän alkaa pikkuhiljaa aistia tarkemmin me/toiset dikotomian. Joku kasvatustieteilijä osaisi ehkä vastata paremmin...
VastaaPoista